Synnytystarinat

with No Comments

Synnytystarinat

Äidit kertovat mikä yllätti synnytyksessä ja muussa:

“Päätä ponnistaessa se kuuluisa “10 sekunnin tulirengas” on olemassa ja tuntuu pahalta -mutta vain 10 sekkaa. Turhaan sitä pelkäsi.”

“Kivut loppuvat kun vauva on ulkona.”

“Imetys sattuu nänniin alussa ihan törkeesti, mutta sekin menee ohi. Siinäkin taisi olla joku “ekat 10 sekkaa” siinä alussa. Siihen ei kannata antaa imetyshalujen tyssätä, se menee ohi.”

“Epiduraalin laiton jälkeen oli ihan aito suvantovaihe jolloin ei sattunut yhtään. se vaihe pitää malttaa levätä ja kerätä voimia ponnistukseen.”

“Jälkisupistukset on niin pahoja, kun tokaa yötä imettää (se kuuluisa toka yö, maidon nousut jne).”

“En ollut osannut varautua toipumisajan vaikeuksiin, kaikki etukäteistieto keskittyi vain raskausaikaan, synnytykseen ja ehkä sitten lapsenhoitoon. Yllätyksenä ei tullut omien äidinvaistojen puuttuminen, mutta nekin tulivat sitten aikanaan.”

“Synnytys kokonaisuudessaan. Kaipasin oikeaa tietoa. Etsin, luin, kuuntelin mutta missään vaiheessa synnytystä ei käydä läpi – tai ainakaan käyty silloin. Keskitytään paljon raskauteen, eikä niinkään synnytykseen. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen jää kokonaan sivuun (oma kunto, ruokavalio ym.) ainakin jos painokehitys on normaalia. Liikkumiseen ym. ei kannusteta. Vaikka synnytykset sujuivat normaalisti, voisin kuvitella että siitä toipuminen ja arjen pyörittäminen olisi sujunut paremmin jos en olisi maannut sohvalla isoa osaa raskaudesta.”

Äidit kertovat mitä olisivat halunneet tietää, kun synnyttivät toista tai kolmatta kertaa:

“Haluaisin tietää, voisiko seuraava synnytys olla yhtään helpompi?”

“Tuntuu siltä, että en kaipaisi mitään lisäinfoa ekaan synnytykseen verrattuna, lähinnä ehkä käytännön asioista vain (perhehuoneen saaminen, hotelliin pääseminen, kotiin pääseminen kun on jo se toinen lapsi kotona).”

Äidit kertovat miten synnytykseen voi valmistautua?

“Miettimällä, mitä aidosti itse haluaa, ja kertomalla se tukihenkilölle sekä kätilöille. kaikki muu tulee luonnostaan tilanteen mukaan, sitä on ihan turha suunnitella valmiiksi.”

“Henkisesti varautumalla pahimpaan niin kaikki muu on vain positiivista! Suunnitelmista olisi vain haittaa, koska eihän koskaan voi tietää miten se menee.”

“Itse olen valmistautunut synnytykseen lepäämällä ja liikkumalla voinnin mukaan. Syönyt mahdollisimman terveellisesti. Kävellyt metsässä. Rauhoittanut mielen ja tarvittaessa päivällä ottanut myös päiväunet. Pakkaamalla tarvittavat tavarat mukaan sairaalaan hyvissä ajoin. Järjestelemällä kotia ja vauvan tavarat ennen synnytystä.”

“Luottamalla ammattitaitoiseen henkilökuntaan, kertomalla heille toiveet synnytyksen suhteen. Osaavat kyllä yleensä neuvoa mikä voisi sopia parhaiten.”

“Kun kaikki kassit on pakattu, auto tankattu ja kuski järjestetty, niin nukkuminen on parasta. Ja venyttely ja erityisesti jumppapallo-lantionpyöritykset toimi ainakin mulla, helpotti oloa ja rentoutti niin että kesken treenin kuopus lähti syntymään.”

Synnytyskipu?

“Se ei ole kipua, mikä muistuttaisi mitään muuta kipua. se kattaa kaiken koko vartalossa ja on ihan kamala, mutta se loppuu nopeasti.”

“Anna kivun tulla, hengitä alaspäin niin pääset siitä nopeammin eroon. rentoutuminen edes teennäisesti auttaa oikeasti.”

“Kovat kuukautiskivut!”

“Ilman supistuksia ei synnytys etene!”

“Aaltomaisesti voimistuva kipu, joka on täysin poissa supistuksen tauolla. Iskee uudelleen säännöllisesti, asteittain. Kivut kovenevat, kunnes on valmis ponnistamaan vauvan ulos. Kun avautumisvaihe on hyvin käynnissä, on mahdollista saada puudute, joka vie kivut lähes kokonaan. Ponnistusvaiheessa hyvät supistukset helpottavat synnytystä ja ponnistaminen on osa kivun hoitoa.”

“Niin kovaa, ettei pysty olemaan makuulla sängyssä eikä seistä ilman tukea. Pienet nipistelyt ja puristelut on sitten ihan muuta. Jos pystyy vielä puhumaan niin ei ole synnyttämässä.”

Miltä kipu tuntui, miten siihen kannattaa suhtautua?

“Hirveältä, mutta kivunlievitys auttoi!”

“Positiivista, luonnollista kipua, joka häviää kun vauvan saa syliin.”

“Kannattaa yrittää mennä mahdollisimman rennosti, omalla painolla. Luota kätilön arvioon kivun hoidosta.”

“Kipuun kaiketi pitäisi suhtautua niin että se auttaa vauvaa tulemaan ulos, mutta siihen ei kyllä sillä hetkellä pysty. Jotenkin ehkä suuntaamalla ajatukset eteenpäin siihen hetkeen kun ei enää satu?”

“Luonnolliselta. Muistan ensimmäisen jälkeen kuinka kerroin jollekin että vaikka se sattuu -se tuntuu “hyvältä kivulta” koska sen on tarkoitus sattua. Varmasti, jos olettaa että synnytys on kivuton niin se tuntuu vielä pahemmalta. Keinoja hallita ja huolehtia kivusta pitäisi olla tiedossa hyvissä ajoin. Toisen kanssa oli helpompi kun jo tiesin oman kroppani, tiesin että jos olen rauhassa ja hengitän niin se ei satu läheskään yhtä paljon.”

Mikä yllätti isän?

“Yritä olla antamatta periksi sille ahdistukselle, kun näet että synnyttäjään sattuu ihan kamalasti. hän luottaa siihen, että sinä olet järjissäsi ja vahva, siellä häntä varten.”

“Imetys sattuu alussa, siinä kannattaa yrittää kannustaa imettäjää jos imetyksen haluaa jatkuvan.”

“Kivut loppuvat heti kun vauva tulee ulos, euforinen olo!”

“Itseäkin väsyttää aika lailla…mutta jaksa tsempata, statistina sinä siellä vaan oot!”

Joskus synnytys etenee hitaasti. Täältä pääset katsomaan Malen synnytystarinan.

Synnytystarinoita

”Ekan kun mä synnytin, niin mä olin jo etukäteen ajatellut että
haluun kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Ja jotenkin musta tuntu että
sillon sen tarvinkin. Että mä en olis jaksanu tai pystyny synnyttään
ilman lääkkeitä. Mä en ollut muuta ikinä ajatellutkaan.

Sitten kun mä odotin toista vauvaa, niin mä aloin ajattelemaan että
kuinkahan mummi on pystynyt synnyttämään ilman lääkkeitä.. ja sitten mä
luin juttuja ja kirjoja synnyttämisestä aika paljon ja puhuttiin
Joonaksenkin kanssa, että kai mäkin siihen pystyisin, kun mummikin
pystyi. Mä aloin ajattelemaan että oon tosi voimakas ja rohkea, loin
itselleni sellaisen voimanaisen roolin.. ihan hassu juttu oikeasti,
mutta se tais toimia sitten kuitenkin. Kun tämä meidän Viivi-vauvan
synnytys alkoi, niin oli ilta.

Mua alkoi supistelemaan, mutta mä tein kaikkia tavallisia iltahommia,
laitoin iltapalaa Roosalle, täyttelin astianpesukoneen ja silleen.
Sitten mä menin suihkuun, olin siellä aika kauan, koska se helpotti.
Sitten Joonas sano, että sitä jännittää niin paljon, että haluaa lähteä
sairaalaan. Sitten lähdettiin, mutta pysähdyttiin vielä matkalla
huoltoasemalle kahville, kun supistukset vähän meinas hiipua. No
ajeltiin sitten sairaalalle sillon yöllä.

Se kätilö tutki ja sano, että synnytys on hyvällä mallilla, että ei
muuta kun synnytyssaliin vaan. Mä sain liikkua koko ajan kun ei ollut
niitä johtoja joka paikassa, niinkun sillon Roosan synnytyksessä.
Välillä oli se sydänäänien kuuntelulaite, mutta sillonkin sain seistä
tai istua keinutuolissa. Ottihan se tosi koville välillä ja meinas
uskokin loppua, mutta sitten mä ajattelin mummia ja Joonas tuki tosi
ihanasti. Me oltiin Joonaksen kanssa hyvä tiimi, mä olin se voimanainen
ja se oli mun voimamies! Mä olin kyllä tosi ylpeä itsestäni kun synnytin
ilman epiduraalia, ilokaasua kyllä hengitin, mutta kuitenkin.

Ja sitten kun Viivi syntyi, niin mä sain sen heti syliin ja se katto
mua silmät suurina että: ”Moro äiti, nyt mä tulin!” Siinä me sitten
oltiin, kahden täydellisen tytön voimavanhemmat!”

”Neuvolassa aika loppuraskaudessa multa kysyttiin, että mitä mä
ajattelen synnytyksestä. En mä ollut osannut ajatella sitä ollenkaan! Mä
olin vaan ajatellut, että sitten kun mulla on vauva niin sitten sitä ja
sitä.. Niin, olin mä ajatellut että kuinkahan mä pääsen sairaalaan, jos
vaikka supistaa niin kipeästi, ettei pysty ite ajamaan. Mutta mä olin
sen ajatellut että meen sitten vaikka taksilla, jos en joltain kaverilta
saa kyytiä. Mutta en mä ollut ajatellut mitään muuta siitä
synnytyksestä.

No sittenhän Pietu syntyikin vähän aikasin, 36 viikolla, enkä ollut
kyllä ehtinyt ajatteleen edelleenkään synnytystä. Sillonkin kun
synnytin, niin huolestutti vaan, että onko se liian pieni.. Ne kätilöt
piti musta kyllä tosi hyvää huolta. Ne kerto kauheen tarkkaan, että mitä
millonkin tehtiin ja kyseli oonko kipeä. Sitten kun olin kipeä, heti
kysyttiin että tahdonko jotain mikä helpottais. Mä sain lämpöisen
geelipussin alamahalle ja hengitin sitä ilokaasua. Sitten mä sain
epiduraalin. Se oli tosi hyvä ja vaikka oli se, niin pysty liikkumaan.
Mä pelkäsin, että sen laittaminen olisi sattunut, mutta ei sattunut
ollenkaan.

Sitten kun piti ponnistaa, niin mua alko jännittämään ihan hirveästi.
Mä ajattelin, etten pysty siihen ikinä! Mutta se kätilö oli tosi kiva
ja aika napakka, ja se sano mulle että tottakai pystyt ja osaat, ja mä
pystyin ja osasin! Mä ponnistin kyljellään ja sitten konttaus-asennossa
ja sit se syntyi. No ei se ihan yhtäkkiä yhdellä työnnöllä tullut, mutta
helpommin kuin mitä pelkäsin.

Mun Pietu..! Se oli ihan ryppynen! Mä sain Pietun heti mahani päälle
ja se huuteli siinä. Se oli aika jännä tunne, sillain että äsken se oli
mun mahassa ja nyt se olikin sylissä ja se oli mun vauva, mun lapsi.
Hyvin meillä on mennyt!”

”Minähän olen meidän Noelin synnyttänyt Ranskassa
keisarileikkauksella. Sen piti olla jotenkin niin iso tai jotain, ja
sitten leikattiin. No joo..

Nyt kun odotin Jasminia, toivoin että voisin synnyttää sen
normaalisti. Puhuin paljon neuvolan terveydenhoitajan kanssa ja hän
kannatti ajatustani. Hän kertoi, että voisin ihan hyvin synnyttää
alakautta, vaikka ensimmäinen oli leikkaus. Juttelin perhetuttujen
kanssa ja aika erilaisia tarinoita sai kuulla synnytyksistä,
sairaaloista ja kätilöistä. Mutta kyllä netissäkin oli aika erilaisia
tarinoita. Vähän alkoi huolestuttamaan, tai ehkä mietityttämään ja
puhuin sen terveydenhoitajan kanssa. Hän on ihan huippu ammattilainen!
Hän jaksoi jutella mun kanssa ja kysyi että tarvisinko lähetettä
synnytyspelkopoliklinikalle. Sanoin että en tarvitse, jos hän vaan
jaksaa kuunnella mua. Ja jaksoihan hän, mutta se olikin huippu.. Käytiin
mieheni kanssa neuvolan valmennuksessa ja sitten yhden kätilön omassa
yksityisessä valmennuksessa, niistä molemmista sai hyvin tietoa ja sai
kysellä omiakin kysymyksiä.

Ensiksi meni lapsivesi, sillain se synnytys lähti käyntiin. Ensin ei
supistellut ollenkaan, mutta sitten pikkuhiljaa ne tuli. Käveltiin
miehen kanssa sairaalan käytäviä ja odoteltiin että synnytys etenisi.
Alku oli aika hidasta ja harmitti kun miehelläkin meni työpäivä
sairaalassa kävellessä, ei se oikeasti häntä haitannut, mutta minä
mietin. Sitten kun olin auki nelisen senttiä, sain epiduraalin. Torkuin
hetken, ehkä tunnin, söin vähän hedelmiä. Tuntui kuin olisin levännyt
enemmänkin, niin sitä jotenkin nopeasti virkistyi. Sain epiduraaliin
lisäannoksen, se ei enää auttanutkaan niin hyvin, tai vei se kivut,
mutta sellainen erilainen paineen tunne tuli aina supistuksen aikana.
Kätilö kertoi, että se kuului asiaan, hän piti muutenkin meidät hyvin
ajan tasalla ja kertoi aina mitä seuraavaksi tekisi tai tapahtuisi. Hän
oli hyvin asiallinen, mutta silti todella helposti lähestyttävä henkilö.
Hänestä välittyi sellainen kokemus tai asiantuntijuus ja meillä,
minulla ja miehelläni, oli koko ajan turvallinen olo. Pystyi
keskustelemaan erilaisista vaihtoehdoista ja kysymään häneltä vihjeitä
siihen että pärjäisi ja jaksaisi.

Alkupuoli synnytyksestä oli pidempi kuin odotin, mutta loppuvaihe
olikin sitten nopeampi. Kohdunsuu avautui hetkessä seitsemästä sentistä
täysin aukinaiseksi ja pääsin ponnistamaan.  Ponnistusvaihe olikin
yllättäen mielestäni helpoin vaihe. Pääsi itse tekemään tuloksen eteen
töitä. Siihen asti oli voinut vain odottaa että kohdunsuu aukeaa, mutta
ponnistaminenhan oli omaa tekemistä. Kätilökin kehui että ponnistin
rohkeasti ja voimakkaasti. Jasmin oli sopusuhtainen tyttönen, painoi
3120 g. Ponnistaminen kesti muistaakseni 25 minuuttia, olin mielessäni
varautunut pidempään ja pahempaan. Sain Jasminin heti syliin, sekin oli
ihanaa ja erilaista. Kun ensimmäistä en saanut heti syliin, sitten vasta
kun oli pesty ja puettu. Jasminia pääsi heti halaamaan ja laskemaan
varpaat ja sormet.

Synnytyksestä toipuminen oli todella nopeata. Jälkisupistuksista
kukaan ei etukäteen varoitellut, mutta ne menivät ohi parissa päivässä.
Ehkä sekin nopeutti palautumista kun pääsi kotiin omiin tuttuihin
ympyröihin. Noel oli heti tosi kivasti kiinnostunut pikkusiskonsa
hoidosta, mutta antaa rauhassa imettää ja nukuttaa Jasminia. Anoppini
tuli meille viikoksi asumaan ja auttelemaan Noelin kanssa, kävi
ruokakaupassa ja teki kotiaskareita. Hänestä oli iso apu, kun mieheni
joutui heti lähtemään työmatkalle Jasminin syntymän jälkeen.”

Synnyttäjät ovat aina valmentautuneet synnytyksiinsä kuuntelemalla muiden kertomia synnytystarinoita. Jokainen synnytys on erilainen, jopa saman naisen synnytykset ovat erilaisia. Tarinat voivat olla rakentavia ja auttavia tai lisätä pelkoa ja ahdistusta. Täältä löydät kootusti muutamia synnytystarinoita, joista voi olla sinulle hyötyä ja apua.

 

”Halusin vauvaa todella kauan. Yritettiin melkein vuosi ja olin jo
tosi murheellinen ja huolissani kun vauvaa ei alkanut kuulumaan. Söin
terveellisesti, ostin vitamiinit, harrastin liikuntaa ja lopetin
satunnaisenkin tupakoinnin. Vaan ei, ei vauvaa alkanut kuulumaan.
Varasin ajan gynekologille, kun olin niin huolissani. No, olin aikaa
varatessani jo raskaana, en vain tiennyt sitä. Niinhän siitä
tarkastuskäynnistä tulikin ihana ensimmäinen ultraäänikuva vauvasta
muistoksi.

Koko raskausajan pidin hyvää huolta itsestäni, söin hyvin, liikuin ja
lepäsin riittävästi. Hankin paljon tietoa siitä, miten vauva kehittyy
ja kasvaa. Esimerkiksi kun raskausviikkoja oli riittävästi, aloin
laulella vauvalle iltaisin tuutulauluja. Ja tietenkin päivälläkin
laulelin ja juttelin.

Käytiin puolison kanssa perhevalmennuksessa neuvolassa ja
sairaalaankin päästiin tutustumaan. Mietittiin puolison kanssa, että
mitä odotimme synnytykseltä, mitä toiveita meillä olisi hoitoa ja
henkilökuntaa kohtaan. Luin jostain, että kannattaisi kirjoittaa
sellainen synnytystoivelista. Netistä löytyi esimerkkejä ja niiden
avulla lähdimme sitten kirjoittamaan omaa listaa. Kirjoitettiin ylös
toiveet niin alkuvaiheesta kuin sitten senkin jälkeen kun vauva on
syntynyt. Siis synnytys ihan omana listanaan ja äiti-vauva-osasto sitten
erikseen. Kirjoitettiin että toiveena olisi kunnioittava ilmapiiri,
kuunteleva ja meidät molemmat huomioon ottava kätilö, joka pitäisi
meidät ajan tasalla tapahtumista. Sitten toivoin, että synnytyksessä
käytettäisiin vain ei-lääkkeellistä kivunlievitystä ja että saisin olla
mahdollisimman paljon pystyssä, liikkua tai olla ammeessa. Sitten
kirjattiin, että toivoisimme rauhallista ja hämärää ympäristöä syntymän
hetkelle. Lisäksi toivoimme, että vauvaa ei rokotettaisi heti syntymän
jälkeen ja että saisin hänet heti ihokontaktiin. Äiti-vauva-osastolle
toiveitamme oli, että vauva saisi olla vierellämme perhehuoneessa koko
ajan, ei siis missään vauvalassa lasin takana. Ja että saisimme imetys-
ja vauvanhoidonohjausta.

Synnytys oli tosi pitkä, supistuksia tuli parina päivänä todella
kipeinä ja aina juuri kun oltiin lähdössä sairaalaan, ne loppui. Sitten
kun kolmantena päivänä oli supistanut jo kolme tuntia kipeästi,
lähdettiin tarkistamaan tilannetta. Olin tosi väsynyt ja kun kohdunsuu
ei ollut auennut kuin vain sentin, olin jo aika epätoivoinen. Halusin
niin kovasti jo synnyttää. Itkuhan siinä sitten tuli. Minut otettiin
osastolle, annettiin lääkettä, jotta sain nukuttua yön hyvin. Siinä oli
sitten synnytykseni ensimmäinen lääke. Puolisokaan ei saanut jäädä yöksi
kanssani sinne osastolle.

Aamuyöstä supistukset alkoivat uudestaan ja menin osastolla
lämpöiseen suihkuun ja olin siellä aika pitkään. Selkäni oli
supistuksista kipeä, eikä suihku ollut enää niin tehokas, se ei
auttanut. Kätilö laittoi selkääni aqua-rakkulat ja sain mahani puolelle
lämpimän kaurapussin. Välillä kävelin pitkin osaston käytävää ja välillä
istuskelin keinutuolissa, katselin ostos-tv:tä, kun muutakaan ei
tullut. Sinnittelin aamuun asti ja sitten puolisoni tuli kanssani
sairaalaan. Laitoin omat vaatteet päälle ja käveltiin puolisen tuntia
sairaalan parkkipaikkaa ympäri. Supisteli jo tosi kipeästi ja
säännöllisestikin. Vauva potki hurjan paljon, ihan niin kuin se olisi
muuttolaatikoita siirrellyt masussa. Sitähän se kyllä teki, muuttoa
yksiöstään meidän perheeseen.

Olin päättänyt, että se lääke minkä silloin illalla osastolla sain,
olisi ollut ainoa poikkeus synnytystoivelistaani ja siksi halusin
sinnitellä niin kovasti. Pääsimme synnytyssaliin ja menin siellä
ammeeseen. Amme oli iso ja ihana, sain olla siellä pitkään. Vauvamme
sydänäänetkin pystyttiin kuuntelemaan siten että olin ammeessa. Kävin
vessassa välillä, tarkoituksenani oli mennä vielä takaisin ammeeseen,
mutta sitten tuli ne lapsivedet. Lapsivesi oli vihreätä. En päässyt enää
takaisin ammeeseen, ja enkä kyllä olisi halunnutkaan. Huolestuin vauvan
voinnista niin paljon, että halusin asettaa hänen hyvinvointinsa omien
toiveideni edelle. Vauvan sydänääniä seurattiin oikeastaan koko ajan
ihan hänen syntymäänsä asti, se rauhoitti meitä vanhempiakin, kun kuuli
vauvan sydämen lyönnit.

Kohdunsuu ei ollut auennut ammeessa ollessani ollenkaan ja
supistukset olivat todella kipeitä. Sain istuskella keinutuolissa ja
tulimme puolisoni kanssa siihen tulokseen että tarvitsen jotain
kivunlievitystä. En ollut vielä ajatuksissani valmis epiduraaliin tai
spinaaliin, mutta kätilön kanssa keskusteltuamme halusin hengitellä
ilokaasua. Olin väsynyt ja huolissani vauvan voinnista. Sitten vauvan
sydänääniin tulikin jotain muutosta ja kätilö pyysi minua siirtymään
sänkyyn kyljelleen, jos vaikka vauva olisi tykännyt enemmän siitä
asennosta. Lapsivesi oli edelleen ihan vihreätä, kun sitä tuli ulos.
Lääkäri kävi juttelemassa ja kertoi että halusi tarkistaa vauvan voinnin
vielä verikokeella. Verikoe otettiin vauvan päästä. Oltiin puolison
kanssa ihan huolissamme ja ajatuksissa ja toiveissa päällimmäisenä oli
vain että vauva olisi terve ja hyvinvoiva. Verikokeen tulos oli sitten
huono. Joku arvo oli matala, ja kun kohdunsuukaan ei ollut avautunut
paljoakaan, niin lääkäri suositteli että leikattaisiin vauva pois.
Tietenkin suostuimme, vaikka alun perin toiveemme olivat jotain ihan
muuta.

Kaikki kävi sitten aika nopeasti, ja yhtäkkiä meille näytettiin
leikkaussalissa pientä vauvaamme. Vauva oli hiljainen ja vihreä,
pelästyttiin ihan mielettömän paljon. Kätilö lähti vauvan kanssa
viereiseen huoneeseen, puolisoni sai mennä mukaan. Kohta kuuluikin jo
kun vauva alkoi itkemään, mikä ihana ääni! Hetken kuluttua puolisoni
tuli takaisin viereeni ja hänellä oli meidän vauva paitansa sisällä
ihokontaktissa, mittari mittasi vauvan sydämen lyöntejä ja happiarvoa.
Kaikki oli kuitenkin ihan kunnossa, eikä vauva ollut enää vihreäkään.
Meidät siirrettiin perheheräämöön ja minäkin sain viimein vauvan
ihokontaktiin. Sain heti imettää ja vauva osasi sen heti.

Pääsimme perhehuoneeseen, en tiedä miten olisin alkuun selvinnyt jos puolisoni ei olisi ollut siellä kanssani.

Synnytys yllätti minut täysin. Se ei mennyt ollenkaan siten kun
ajattelin. En voinut kuvitellakaan ennalta miltä supistukset
tuntuisivat. Vaikka olin lukenut, että supistuskipua ei voi verrata
mihinkään ja että supistus tuntuu hiuspohjasta varpaisiin asti, niin
silti se yllätti. Ensiksi harmitti kun en saanut synnyttää siten kun
toivoin, mutta sitten ajattelin, että sain synnyttää ja saimme
täydellisen, terveen ja hyvävointisen vauvan. Synnytys on
ennalta-arvaamatonta toimintaa, luonnonvoimaa täynnä. Sitä ei pysty
suunnittelemaan, sen kanssa ei auta pelleillä, nöyränä ottaa vastaan sen
mitä synnytys ja oma kroppa yhdessä päättää. Tärkeintä on se, että saa
terveen vauvan ja pysyy itse terveenä ja ehyenä. Olen onnellinen!”

”Haluttiin Jennalle leikkikaveri, kun nuo kaksi vanhempaakin on
toistensa leikkikaverit. Ja lapset on elämän rikkaus. Meidän kaikki
lapset on olleet isoja, kaikki yli neljä kilosia, joten synnytys pelotti
ja jännitti. Päätin jo ennen raskautta että jos en sairaalan
pelkopoliklinikalle pääse tai siitä apua ei ole, niin synnytän sitten
leikkauksella. Kerroin sen heti neuvolassakin, varmaan ihan ekalla
kerralla. Sain raskauden loppuvaiheessa sinne ajan ja kävin juttelemassa
kätilön kanssa. Eihän se kätilö tietenkään pystynyt mulle mitään
tiettyä niinkun käsikirjoitusta synnytykseen lupaamaan, mutta kirjasi
ylös mun ajatuksia, pelkoja ja toiveita. Kirjattiin me sinne sairaalan
papereihin kyllä siis paljon asioita, hyvä kivunlievitys ja että sen
lievityksen sais ajoissa. Varsinkin ponnistusvaihe mua pelotti. Kun
lapset on ollu niin isoja, niin on aina tuntunut siltä että kaikki
paikat repeää. Vaikka ei viime kerralla revennyt ollenkaan. Kyllä mä
sitten sen käynnin jälkeen ajattelin että synnyttäisin, eikä leikattais.
Kun se kätilö kertoi siitä leikkauksesta, toipumisesta ja haavasta,
niin ajattelin että kun noita lapsia on jo kotosalla, eikä mies pysty
ihan koko aikaa kuitenkaan auttamaan, niin vois olla helpompaa
synnytyksen jälkeen.

Pari päivää lasketun ajan jälkeen mua alkoi supistelemaan. Mun mies
oli lähtenyt aamulla aikaisin työmaalle, mä laittelin esikoisen kouluun
ja toisen vein eskariin ja aloin sitten hommaamaan lapsenlikkaa tuolle
meidän parivuotiaalle. Lapsenlikka kun tuli, niin mua supisteli jo aika
mukavasti. Mies tuli melkein samalla ovenavauksella mua hakemaan ja
sitten lähdettiin sairaalaan. Onneksi ei ole pitkä matka sairaalaan,
niin kipeää ne supistukset jo otti matkalla, oikein poltti. Tuli ihan
mieleen, että kun äiti aina kyseli poltoista, niin niitä ne silloin
siellä autossa oli, synnytyspolttoja. Päästiin sairaalaan ja suoraan
synnytyssaliin. Me saatiin oikein ihana nuori kätilö. Se kyseli ja
kuunteli ja heti huomasin, että se oli lukenut sen mun pelkokäynnin
tekstit, niin kuin kuuluukin. Mä sain spinaalipuudutuksen ja loppu meni
nopeasti ja kivasti.

Ponnistusvaiheessa ajattelin että mä en tähän pystykään, että taas
repeää ja sattuu ja menetän itsehillinnän. Mutta se kätilö puhu mulle
tosi rauhoittavasti ja lempeästi, ei lässyttänyt, vaan niin kuin
aikuinen aikuiselle, puhu järkeä. En mä ponnistanut kuin muutaman
kerran, meni tosi nopeasti. Mutta se auttoi kun mä luotin siihen
kätilöön ja se kätilö luotti muhun. Meillä oli tosi hyvä yhteistyö. En
revennyt tälläkään kertaa, ja se puudutus auttoi ponnistusvaiheeseenkin.
En tiedä mitä mies sanoisi, jos kuulisi, mutta se synnytys oli niin
helppo, että kyllä voisin vielä vaikka viidennenkin tehdä.”