with No Comments

Synnytystarinat

 

Maiju 32 vuotta, esikoinen 3 v. ja nyt vauva 4 kk

”Ekan kun mä synnytin, niin mä olin jo etukäteen ajatellut että haluun kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Ja jotenkin musta tuntu että sillon sen tarvinkin. Että mä en olis jaksanu tai pystyny synnyttään ilman lääkkeitä. Mä en ollut muuta ikinä ajatellutkaan.

Sitten kun mä odotin toista vauvaa, niin mä aloin ajattelemaan että kuinkahan mummi on pystynyt synnyttämään ilman lääkkeitä.. ja sitten mä luin juttuja ja kirjoja synnyttämisestä aika paljon ja puhuttiin Joonaksenkin kanssa, että kai mäkin siihen pystyisin, kun mummikin pystyi. Mä aloin ajattelemaan että oon tosi voimakas ja rohkea, loin itselleni sellaisen voimanaisen roolin.. ihan hassu juttu oikeasti, mutta se tais toimia sitten kuitenkin. Kun tämä meidän Viivi-vauvan synnytys alkoi, niin oli ilta.

Mua alkoi supistelemaan, mutta mä tein kaikkia tavallisia iltahommia, laitoin iltapalaa Roosalle, täyttelin astianpesukoneen ja silleen. Sitten mä menin suihkuun, olin siellä aika kauan, koska se helpotti. Sitten Joonas sano, että sitä jännittää niin paljon, että haluaa lähteä sairaalaan. Sitten lähdettiin, mutta pysähdyttiin vielä matkalla huoltoasemalle kahville, kun supistukset vähän meinas hiipua. No ajeltiin sitten sairaalalle sillon yöllä.

Se kätilö tutki ja sano, että synnytys on hyvällä mallilla, että ei muuta kun synnytyssaliin vaan. Mä sain liikkua koko ajan kun ei ollut niitä johtoja joka paikassa, niinkun sillon Roosan synnytyksessä. Välillä oli se sydänäänien kuuntelulaite, mutta sillonkin sain seistä tai istua keinutuolissa. Ottihan se tosi koville välillä ja meinas uskokin loppua, mutta sitten mä ajattelin mummia ja Joonas tuki tosi ihanasti. Me oltiin Joonaksen kanssa hyvä tiimi, mä olin se voimanainen ja se oli mun voimamies! Mä olin kyllä tosi ylpeä itsestäni kun synnytin ilman epiduraalia, ilokaasua kyllä hengitin, mutta kuitenkin.

Ja sitten kun Viivi syntyi, niin mä sain sen heti syliin ja se katto mua silmät suurina että: ”Moro äiti, nyt mä tulin!” Siinä me sitten oltiin, kahden täydellisen tytön voimavanhemmat!”

Henriikka 21 vuotta, esikoinen Pietu 7 kk

”Neuvolassa aika loppuraskaudessa multa kysyttiin, että mitä mä ajattelen synnytyksestä. En mä ollut osannut ajatella sitä ollenkaan! Mä olin vaan ajatellut, että sitten kun mulla on vauva niin sitten sitä ja sitä.. Niin, olin mä ajatellut että kuinkahan mä pääsen sairaalaan, jos vaikka supistaa niin kipeästi, ettei pysty ite ajamaan. Mutta mä olin sen ajatellut että meen sitten vaikka taksilla, jos en joltain kaverilta saa kyytiä. Mutta en mä ollut ajatellut mitään muuta siitä synnytyksestä.

No sittenhän Pietu syntyikin vähän aikasin, 36 viikolla, enkä ollut kyllä ehtinyt ajatteleen edelleenkään synnytystä. Sillonkin kun synnytin, niin huolestutti vaan, että onko se liian pieni.. Ne kätilöt piti musta kyllä tosi hyvää huolta. Ne kerto kauheen tarkkaan, että mitä millonkin tehtiin ja kyseli oonko kipeä. Sitten kun olin kipeä, heti kysyttiin että tahdonko jotain mikä helpottais. Mä sain lämpöisen geelipussin alamahalle ja hengitin sitä ilokaasua. Sitten mä sain epiduraalin. Se oli tosi hyvä ja vaikka oli se, niin pysty liikkumaan. Mä pelkäsin, että sen laittaminen olisi sattunut, mutta ei sattunut ollenkaan.

Sitten kun piti ponnistaa, niin mua alko jännittämään ihan hirveästi. Mä ajattelin, etten pysty siihen ikinä! Mutta se kätilö oli tosi kiva ja aika napakka, ja se sano mulle että tottakai pystyt ja osaat, ja mä pystyin ja osasin! Mä ponnistin kyljellään ja sitten konttaus-asennossa ja sit se syntyi. No ei se ihan yhtäkkiä yhdellä työnnöllä tullut, mutta helpommin kuin mitä pelkäsin.

Mun Pietu..! Se oli ihan ryppynen! Mä sain Pietun heti mahani päälle ja se huuteli siinä. Se oli aika jännä tunne, sillain että äsken se oli mun mahassa ja nyt se olikin sylissä ja se oli mun vauva, mun lapsi. Hyvin meillä on mennyt!”

Laura 34 vuotta, esikoinen Noel 2,5 v ja vauva Jasmin 2 kk

”Minähän olen meidän Noelin synnyttänyt Ranskassa keisarileikkauksella. Sen piti olla jotenkin niin iso tai jotain, ja sitten leikattiin. No joo..

Nyt kun odotin Jasminia, toivoin että voisin synnyttää sen normaalisti. Puhuin paljon neuvolan terveydenhoitajan kanssa ja hän kannatti ajatustani. Hän kertoi, että voisin ihan hyvin synnyttää alakautta, vaikka ensimmäinen oli leikkaus. Juttelin perhetuttujen kanssa ja aika erilaisia tarinoita sai kuulla synnytyksistä, sairaaloista ja kätilöistä. Mutta kyllä netissäkin oli aika erilaisia tarinoita. Vähän alkoi huolestuttamaan, tai ehkä mietityttämään ja puhuin sen terveydenhoitajan kanssa. Hän on ihan huippu ammattilainen! Hän jaksoi jutella mun kanssa ja kysyi että tarvisinko lähetettä synnytyspelkopoliklinikalle. Sanoin että en tarvitse, jos hän vaan jaksaa kuunnella mua. Ja jaksoihan hän, mutta se olikin huippu.. Käytiin mieheni kanssa neuvolan valmennuksessa ja sitten yhden kätilön omassa yksityisessä valmennuksessa, niistä molemmista sai hyvin tietoa ja sai kysellä omiakin kysymyksiä.

Ensiksi meni lapsivesi, sillain se synnytys lähti käyntiin. Ensin ei supistellut ollenkaan, mutta sitten pikkuhiljaa ne tuli. Käveltiin miehen kanssa sairaalan käytäviä ja odoteltiin että synnytys etenisi. Alku oli aika hidasta ja harmitti kun miehelläkin meni työpäivä sairaalassa kävellessä, ei se oikeasti häntä haitannut, mutta minä mietin. Sitten kun olin auki nelisen senttiä, sain epiduraalin. Torkuin hetken, ehkä tunnin, söin vähän hedelmiä. Tuntui kuin olisin levännyt enemmänkin, niin sitä jotenkin nopeasti virkistyi. Sain epiduraaliin lisäannoksen, se ei enää auttanutkaan niin hyvin, tai vei se kivut, mutta sellainen erilainen paineen tunne tuli aina supistuksen aikana. Kätilö kertoi, että se kuului asiaan, hän piti muutenkin meidät hyvin ajan tasalla ja kertoi aina mitä seuraavaksi tekisi tai tapahtuisi. Hän oli hyvin asiallinen, mutta silti todella helposti lähestyttävä henkilö. Hänestä välittyi sellainen kokemus tai asiantuntijuus ja meillä, minulla ja miehelläni, oli koko ajan turvallinen olo. Pystyi keskustelemaan erilaisista vaihtoehdoista ja kysymään häneltä vihjeitä siihen että pärjäisi ja jaksaisi.

Alkupuoli synnytyksestä oli pidempi kuin odotin, mutta loppuvaihe olikin sitten nopeampi. Kohdunsuu avautui hetkessä seitsemästä sentistä täysin aukinaiseksi ja pääsin ponnistamaan.  Ponnistusvaihe olikin yllättäen mielestäni helpoin vaihe. Pääsi itse tekemään tuloksen eteen töitä. Siihen asti oli voinut vain odottaa että kohdunsuu aukeaa, mutta ponnistaminenhan oli omaa tekemistä. Kätilökin kehui että ponnistin rohkeasti ja voimakkaasti. Jasmin oli sopusuhtainen tyttönen, painoi 3120 g. Ponnistaminen kesti muistaakseni 25 minuuttia, olin mielessäni varautunut pidempään ja pahempaan. Sain Jasminin heti syliin, sekin oli ihanaa ja erilaista. Kun ensimmäistä en saanut heti syliin, sitten vasta kun oli pesty ja puettu. Jasminia pääsi heti halaamaan ja laskemaan varpaat ja sormet.

Synnytyksestä toipuminen oli todella nopeata. Jälkisupistuksista kukaan ei etukäteen varoitellut, mutta ne menivät ohi parissa päivässä. Ehkä sekin nopeutti palautumista kun pääsi kotiin omiin tuttuihin ympyröihin. Noel oli heti tosi kivasti kiinnostunut pikkusiskonsa hoidosta, mutta antaa rauhassa imettää ja nukuttaa Jasminia. Anoppini tuli meille viikoksi asumaan ja auttelemaan Noelin kanssa, kävi ruokakaupassa ja teki kotiaskareita. Hänestä oli iso apu, kun mieheni joutui heti lähtemään työmatkalle Jasminin syntymän jälkeen.”

Minna 30 vuotta, vauva 3 kk

”Halusin vauvaa todella kauan. Yritettiin melkein vuosi ja olin jo tosi murheellinen ja huolissani kun vauvaa ei alkanut kuulumaan. Söin terveellisesti, ostin vitamiinit, harrastin liikuntaa ja lopetin satunnaisenkin tupakoinnin. Vaan ei, ei vauvaa alkanut kuulumaan. Varasin ajan gynekologille, kun olin niin huolissani. No, olin aikaa varatessani jo raskaana, en vain tiennyt sitä. Niinhän siitä tarkastuskäynnistä tulikin ihana ensimmäinen ultraäänikuva vauvasta muistoksi.

Koko raskausajan pidin hyvää huolta itsestäni, söin hyvin, liikuin ja lepäsin riittävästi. Hankin paljon tietoa siitä, miten vauva kehittyy ja kasvaa. Esimerkiksi kun raskausviikkoja oli riittävästi, aloin laulella vauvalle iltaisin tuutulauluja. Ja tietenkin päivälläkin laulelin ja juttelin.

Käytiin puolison kanssa perhevalmennuksessa neuvolassa ja sairaalaankin päästiin tutustumaan. Mietittiin puolison kanssa, että mitä odotimme synnytykseltä, mitä toiveita meillä olisi hoitoa ja henkilökuntaa kohtaan. Luin jostain, että kannattaisi kirjoittaa sellainen synnytystoivelista. Netistä löytyi esimerkkejä ja niiden avulla lähdimme sitten kirjoittamaan omaa listaa. Kirjoitettiin ylös toiveet niin alkuvaiheesta kuin sitten senkin jälkeen kun vauva on syntynyt. Siis synnytys ihan omana listanaan ja äiti-vauva-osasto sitten erikseen. Kirjoitettiin että toiveena olisi kunnioittava ilmapiiri, kuunteleva ja meidät molemmat huomioon ottava kätilö, joka pitäisi meidät ajan tasalla tapahtumista. Sitten toivoin, että synnytyksessä käytettäisiin vain ei-lääkkeellistä kivunlievitystä ja että saisin olla mahdollisimman paljon pystyssä, liikkua tai olla ammeessa. Sitten kirjattiin, että toivoisimme rauhallista ja hämärää ympäristöä syntymän hetkelle. Lisäksi toivoimme, että vauvaa ei rokotettaisi heti syntymän jälkeen ja että saisin hänet heti ihokontaktiin. Äiti-vauva-osastolle toiveitamme oli, että vauva saisi olla vierellämme perhehuoneessa koko ajan, ei siis missään vauvalassa lasin takana. Ja että saisimme imetys- ja vauvanhoidonohjausta.

Synnytys oli tosi pitkä, supistuksia tuli parina päivänä todella kipeinä ja aina juuri kun oltiin lähdössä sairaalaan, ne loppui. Sitten kun kolmantena päivänä oli supistanut jo kolme tuntia kipeästi, lähdettiin tarkistamaan tilannetta. Olin tosi väsynyt ja kun kohdunsuu ei ollut auennut kuin vain sentin, olin jo aika epätoivoinen. Halusin niin kovasti jo synnyttää. Itkuhan siinä sitten tuli. Minut otettiin osastolle, annettiin lääkettä, jotta sain nukuttua yön hyvin. Siinä oli sitten synnytykseni ensimmäinen lääke. Puolisokaan ei saanut jäädä yöksi kanssani sinne osastolle.

Aamuyöstä supistukset alkoivat uudestaan ja menin osastolla lämpöiseen suihkuun ja olin siellä aika pitkään. Selkäni oli supistuksista kipeä, eikä suihku ollut enää niin tehokas, se ei auttanut. Kätilö laittoi selkääni aqua-rakkulat ja sain mahani puolelle lämpimän kaurapussin. Välillä kävelin pitkin osaston käytävää ja välillä istuskelin keinutuolissa, katselin ostos-tv:tä, kun muutakaan ei tullut. Sinnittelin aamuun asti ja sitten puolisoni tuli kanssani sairaalaan. Laitoin omat vaatteet päälle ja käveltiin puolisen tuntia sairaalan parkkipaikkaa ympäri. Supisteli jo tosi kipeästi ja säännöllisestikin. Vauva potki hurjan paljon, ihan niin kuin se olisi muuttolaatikoita siirrellyt masussa. Sitähän se kyllä teki, muuttoa yksiöstään meidän perheeseen.

Olin päättänyt, että se lääke minkä silloin illalla osastolla sain, olisi ollut ainoa poikkeus synnytystoivelistaani ja siksi halusin sinnitellä niin kovasti. Pääsimme synnytyssaliin ja menin siellä ammeeseen. Amme oli iso ja ihana, sain olla siellä pitkään. Vauvamme sydänäänetkin pystyttiin kuuntelemaan siten että olin ammeessa. Kävin vessassa välillä, tarkoituksenani oli mennä vielä takaisin ammeeseen, mutta sitten tuli ne lapsivedet. Lapsivesi oli vihreätä. En päässyt enää takaisin ammeeseen, ja enkä kyllä olisi halunnutkaan. Huolestuin vauvan voinnista niin paljon, että halusin asettaa hänen hyvinvointinsa omien toiveideni edelle. Vauvan sydänääniä seurattiin oikeastaan koko ajan ihan hänen syntymäänsä asti, se rauhoitti meitä vanhempiakin, kun kuuli vauvan sydämen lyönnit.

Kohdunsuu ei ollut auennut ammeessa ollessani ollenkaan ja supistukset olivat todella kipeitä. Sain istuskella keinutuolissa ja tulimme puolisoni kanssa siihen tulokseen että tarvitsen jotain kivunlievitystä. En ollut vielä ajatuksissani valmis epiduraaliin tai spinaaliin, mutta kätilön kanssa keskusteltuamme halusin hengitellä ilokaasua. Olin väsynyt ja huolissani vauvan voinnista. Sitten vauvan sydänääniin tulikin jotain muutosta ja kätilö pyysi minua siirtymään sänkyyn kyljelleen, jos vaikka vauva olisi tykännyt enemmän siitä asennosta. Lapsivesi oli edelleen ihan vihreätä, kun sitä tuli ulos. Lääkäri kävi juttelemassa ja kertoi että halusi tarkistaa vauvan voinnin vielä verikokeella. Verikoe otettiin vauvan päästä. Oltiin puolison kanssa ihan huolissamme ja ajatuksissa ja toiveissa päällimmäisenä oli vain että vauva olisi terve ja hyvinvoiva. Verikokeen tulos oli sitten huono. Joku arvo oli matala, ja kun kohdunsuukaan ei ollut avautunut paljoakaan, niin lääkäri suositteli että leikattaisiin vauva pois. Tietenkin suostuimme, vaikka alun perin toiveemme olivat jotain ihan muuta.

Kaikki kävi sitten aika nopeasti, ja yhtäkkiä meille näytettiin leikkaussalissa pientä vauvaamme. Vauva oli hiljainen ja vihreä, pelästyttiin ihan mielettömän paljon. Kätilö lähti vauvan kanssa viereiseen huoneeseen, puolisoni sai mennä mukaan. Kohta kuuluikin jo kun vauva alkoi itkemään, mikä ihana ääni! Hetken kuluttua puolisoni tuli takaisin viereeni ja hänellä oli meidän vauva paitansa sisällä ihokontaktissa, mittari mittasi vauvan sydämen lyöntejä ja happiarvoa. Kaikki oli kuitenkin ihan kunnossa, eikä vauva ollut enää vihreäkään. Meidät siirrettiin perheheräämöön ja minäkin sain viimein vauvan ihokontaktiin. Sain heti imettää ja vauva osasi sen heti.

Pääsimme perhehuoneeseen, en tiedä miten olisin alkuun selvinnyt jos puolisoni ei olisi ollut siellä kanssani.

Synnytys yllätti minut täysin. Se ei mennyt ollenkaan siten kun ajattelin. En voinut kuvitellakaan ennalta miltä supistukset tuntuisivat. Vaikka olin lukenut, että supistuskipua ei voi verrata mihinkään ja että supistus tuntuu hiuspohjasta varpaisiin asti, niin silti se yllätti. Ensiksi harmitti kun en saanut synnyttää siten kun toivoin, mutta sitten ajattelin, että sain synnyttää ja saimme täydellisen, terveen ja hyvävointisen vauvan. Synnytys on ennalta-arvaamatonta toimintaa, luonnonvoimaa täynnä. Sitä ei pysty suunnittelemaan, sen kanssa ei auta pelleillä, nöyränä ottaa vastaan sen mitä synnytys ja oma kroppa yhdessä päättää. Tärkeintä on se, että saa terveen vauvan ja pysyy itse terveenä ja ehyenä. Olen onnellinen!”

Ella 34 vuotta, lapset 8 v, 6 v, 2 v ja vauva 1 kk

”Haluttiin Jennalle leikkikaveri, kun nuo kaksi vanhempaakin on toistensa leikkikaverit. Ja lapset on elämän rikkaus. Meidän kaikki lapset on olleet isoja, kaikki yli neljä kilosia, joten synnytys pelotti ja jännitti. Päätin jo ennen raskautta että jos en sairaalan pelkopoliklinikalle pääse tai siitä apua ei ole, niin synnytän sitten leikkauksella. Kerroin sen heti neuvolassakin, varmaan ihan ekalla kerralla. Sain raskauden loppuvaiheessa sinne ajan ja kävin juttelemassa kätilön kanssa. Eihän se kätilö tietenkään pystynyt mulle mitään tiettyä niinkun käsikirjoitusta synnytykseen lupaamaan, mutta kirjasi ylös mun ajatuksia, pelkoja ja toiveita. Kirjattiin me sinne sairaalan papereihin kyllä siis paljon asioita, hyvä kivunlievitys ja että sen lievityksen sais ajoissa. Varsinkin ponnistusvaihe mua pelotti. Kun lapset on ollu niin isoja, niin on aina tuntunut siltä että kaikki paikat repeää. Vaikka ei viime kerralla revennyt ollenkaan. Kyllä mä sitten sen käynnin jälkeen ajattelin että synnyttäisin, eikä leikattais. Kun se kätilö kertoi siitä leikkauksesta, toipumisesta ja haavasta, niin ajattelin että kun noita lapsia on jo kotosalla, eikä mies pysty ihan koko aikaa kuitenkaan auttamaan, niin vois olla helpompaa synnytyksen jälkeen.

Pari päivää lasketun ajan jälkeen mua alkoi supistelemaan. Mun mies oli lähtenyt aamulla aikaisin työmaalle, mä laittelin esikoisen kouluun ja toisen vein eskariin ja aloin sitten hommaamaan lapsenlikkaa tuolle meidän parivuotiaalle. Lapsenlikka kun tuli, niin mua supisteli jo aika mukavasti. Mies tuli melkein samalla ovenavauksella mua hakemaan ja sitten lähdettiin sairaalaan. Onneksi ei ole pitkä matka sairaalaan, niin kipeää ne supistukset jo otti matkalla, oikein poltti. Tuli ihan mieleen, että kun äiti aina kyseli poltoista, niin niitä ne silloin siellä autossa oli, synnytyspolttoja. Päästiin sairaalaan ja suoraan synnytyssaliin. Me saatiin oikein ihana nuori kätilö. Se kyseli ja kuunteli ja heti huomasin, että se oli lukenut sen mun pelkokäynnin tekstit, niin kuin kuuluukin. Mä sain spinaalipuudutuksen ja loppu meni nopeasti ja kivasti.

Ponnistusvaiheessa ajattelin että mä en tähän pystykään, että taas repeää ja sattuu ja menetän itsehillinnän. Mutta se kätilö puhu mulle tosi rauhoittavasti ja lempeästi, ei lässyttänyt, vaan niin kuin aikuinen aikuiselle, puhu järkeä. En mä ponnistanut kuin muutaman kerran, meni tosi nopeasti. Mutta se auttoi kun mä luotin siihen kätilöön ja se kätilö luotti muhun. Meillä oli tosi hyvä yhteistyö. En revennyt tälläkään kertaa, ja se puudutus auttoi ponnistusvaiheeseenkin. En tiedä mitä mies sanoisi, jos kuulisi, mutta se synnytys oli niin helppo, että kyllä voisin vielä vaikka viidennenkin tehdä.”

Äidit ja isät kertovat miltä tuntui…